Suomen Afganistanin suurlähettiläs kertoi noin vuosi sitten, että kaikki ns. turvapaikanhakijat, jotka siitä maasta tulevat, ovat turvapaikkaturisteja.
Normaalilla maalaisjärjellä ajatellen asia onkin aivan selvä. Toki demokratian eksportointi, johon ainakin rouva Clintonin kaudella vielä liittyi feministinen missio, saattoi maan sekasortoon, mutta vähänkö tässä maailmassa on sekasortoisia maita?
Mikäli ryhdymme myöntelemään ”turvapaikkoja” eli käytännössä sosiaaliturvapaikkoja kaikille niille, jotka vaikkapa asuvat vaarallisissa maissa tai sotaakäyvissä maissa, saamme pian huomata, että pää tulee vetävän käteen.
Tämän asian täytyy olla selvä epatoillekin, mikäli he ottavat tosiasiat vakavasti. Elleivät he ota, heidän on pakko varautua siihen, että heihin suhtaudutaan sen mukaisesti.
Ulkoministeri Soini joutui taas toteamaan nämä itsestäänselvyydet, kun tietyllä taholla oli masinoitu peräti kansanliike vastustamaan niiden poistamista maasta, joiden turvapaikalle viranomaiset eivät ole löytäneet perusteita.
Oikeusvaltiossa vain ei voi olla niin, että istumalla muutaman viikon toriteltassa, saa tässä maassa samat oikeudet kuin kanta-asukkaatkin ja käytännössä jopa ohituskaistan niukkoihin palveluihin.
Soini sanoi tämän, joten asian täytyy varmasti joidenkin mielestä olla ainakin hiukan toisin. Mutta miten monien ajattelua määräävät tällaiset asiat ja miten moni haluaa ja kykenee keskittymään tosiasioihin? Kysymys on siitä, missä määrin tämä nykyinen minä-sukupolvi on kypsä demokratiaan.
On tietenkin selvää, että koko näytelmän tarkoituksena on tiettyjen poliittisten piirien tarve nostaa omaa profiilia sellaisten ihmisten parissa, jotka nielevät pureskelematta niitä komeita tunnuslauseita, joita teatterin ohjaajat ovat valmistaneet: oikeus elää, Suomen häpeä, ja niin edelleen ja niin edelleen. Tuttua tohinaa.
Tämä on tietenkin kyynistä poliittista peliä, jonka sivutuotteena varmaan arvellaan nyt ainakin syntyvän hyvän mielen joillekin poistettaville, mutta ennen muuta niille, jotka pääsevät esittelemään moraalista erinomaisuuttaan ja peilaamaan sitä laillisuuden vaatijoiden ”sydämettömiin” asenteisiin.
Ikävä vain, että pelinappulana tässä on itse oikeusvaltio. Julkisuudessa on jo kyllin monta kertaa selitetty, miten Suomen poliittinen järjestelmä toimii ja miksi sen proseduureja tulisi kunnioittaa. Ellemme näin tee, olemme ennen pitkää samassa asemassa kuin ne ns. kehitysmaiden kansalaiset, jotka ensin sotkevat maansa asiat ja sitten hakevat turvaa sieltä, missä järjestelmä yhä toimii riippumattomasti ja rationaalisesti.
Kuitenkin nyt näytetään aivan avoimesti, että viranomaispäätösten sabotointia pidetään tietyissä piireissä arvona sinänsä. ”Kansalaistottelemattomuudelle” on nykymaailmassa jo syntynyt sellainen sädekehä, että tietyissä piireissä jokainen, joka sellaiseen ryhtyy, saa osakseen harrasta ihailua.
Kiinnostavaa on, että mukana on itse asiassa ylimmän johdon luvalla, ellei yllytyksellä, myös verotuloilla toimivan evankelisluterilaisen kirkkomme työntekijöitä.
Toki kirkosta on mahdollista erotakin ja yhä useammat myös niin tekevät. Joka tapauksessa tuo kirkon politiikka, joka suosii erityisesti sen uskonnollisia vihollisia, on yhtä absurdia kuin niiden feministien toiminta, jotka kannattavat islamia. Sellaisiahan on silmiinpistävän paljon.
Tilanne tietenkin tuo mieleen Lapuan liikkeen ajat. Myös silloin ihailtiin suoraa toimintaa, joka vähät välitti laista ja viranomaisista. ”Me teemme mitä tahdomme!” julistivat lapualaishuligaanit ja kas -he saivatkin pian monia viranomaisia taipumaan puolelleen tai ainakin seuraamaan passiivisina selviä oikeudenloukkauksia. Kyseessä oli ilmeisestikin vanhan lakikirjan mukaan metelin nosto -viittä vailla kapina.
Mutta heillä oli tienviittana oma oikeudentuntonsa ja patkuleiden laki ja lainkäyttö loukkasi sitä. Mitäpä siis muuta kuin noudattamaan Lapuan lakia, joka oli ronski, mutta reilu, ainakin oman porukan mielestä.
Ikävä kyllä, järjestäytyneessä yhteiskunnassa joudutaan pelaamaan sääntöjen mukaan. Se, joka niitä rikkoo, ansaitsee rangaistuksen tai vähintään kurinpalautuksen. Muuten emme enää elä järjestäytyneessä yhteiskunnassa ja sitä kyllä tulee vielä monelle ikävä.
Kurittomien kurinpalautusta varten kehittyneissä maissa on erityiset virkamiehet, joille tämä asia kokonaan jätetään. Ennen nimikkeenä oli kivalteri (Gewaltiger) eli juuri väkivaltias. Nykyisinhän puhutaan konstaapeleista, mikä viittaa tallirenkiin aivan kuten sana marshall, jota jenkeissä on käytetty. Tavallaan siis ovat marskeja, niin sanoakseni.
Näyttää siltä, että ne, jotka nyt kiljuvat viranomaisten päätöksiä vastaan, tekevät sen ainakin usein hyvässä uskossa ja varmaan aivan tosissaan arvelevat olevansa mukana korkeasti moraalisessa toiminnassa. Eipä tämä asetelma uutuudellaan hätkähdytä. Outoa vain on, että se taas kehdataan toistaa.
Hyödyllisiä idiootteja on aina ollut, eikä heille kannata uhrata sen enempää aikaa. Valittaa täytyy vain sitä, että tämän teatterin kyyniset ohjaajat eivät ole häikäilleet ryhtyä noukkimaan poliittisia pisteitä juuri tällä tavalla, oikeusvaltion arvovaltaa nakertamalla.
En toisaalta kyllä pitäisi mahdottomana sitä, että tämäkin touhu kääntyy tarkoitustaan vastaan. Näinhän se tapahtui myös lapuanliikkeen aikana. Ehkäpä meillä juuri tässä ja nyt on sellainen Ståhlbergin kyyditys, joka lopultakin avaa myös niiden silmät, jotka ovat pitäneet arvossa sitä joukkoa, joka osaa käyttää kaikkein pateettisimpia iskusanoja.
Eihän tästä enää muuta puutu kuin uusi Mäntsälän kapina. Ehkäpä tämä porukka asettaa vielä samaan tapaan vaatimuksia demokraattiselle valtiolle. Silloin se asettuu sen ulkopuolelle eikä auta, vaikka se mielestään olisi sen yläpuolella, kuten Mäntsälän väki aikoinaan ilmeisesti kuvitteli olevansa.
Älkää tuijottako heidän sanojaan, vaan heidän tekojaan, on vanha hyvä periaate politiikan arvioimisessa. Tunnukselle ”kyllä kansa tietää” on ollut tapana nauraa. Se on kuulunut itseään parempana pitävien ns. hyviin tapoihin. Mutta ehkä kansa sentään jotakin ymmärtää. Pianhan se nähdään.
